Quentin Tarantinon Kunniattomat paskiaiset on elokuva, jota on vaikea kuvailla. Se on Hitchcockin veroinen jännityselokuva, jonka loppuratkaisu on niin posketon, ettei kukaan muu elokuvantekijä olisi voinut sellaista keksiä - tai ainakaan uskaltanut toteuttaa.
(Tästä eteenpäin ei missään nimessä kannata lukea, jos et ole elokuvaa nähnyt.)
Kun juonen palaset yhtyvät elokuvan loppupuolella, mielessä pyörii vain yksi kysymys: kuoleeko Hitler? Ratkaisu on saanut monen Yhdysvaltalaisen kriitikon sekaisin. Historian vääristämistä pidetään mauttomana (ei mitään uutta Tarantinolle) ja arveluttavana tekona.
Sen sijaan Suomessa asiat ovat hieman toisin. Kolumnissaan Anu Silfverberg kertoo nauttineensa viime vuonna filmatisoidun romaanin Ystävät hämärän jälkeen kostotarinasta ja suosittelee myös Tarantinon uusinta. Paskiaisia on toki kritisoitu kotimaisessa mediassa, mutta laajalti eri syistä.
Elokuvan huikea rakenne onnistuu jälleen kerran tuomaan Tarantinolle ominaisesti jotain uutta elokuvakerrontaan. Paskiaiset jakaantuu viiteen hyvin erilaiselta vaikuttavaan osaan, joita leimaa yhteneväiset teemat. Jo ensimmäisessä kohtauksessa Hans Landa puuttuu huhupuheisiin, joita hänestä pyörii.
Seuraavassa kohtauksessa Paskaiset päästävät natsin vapaaksi, koska tämä paljastaa missä saksalaissotilaat piileksivät. He ohjeistavat natsisotilasta kertomaan Hitlerille eloonjäämisen syyksi valheen: hänet säästettiin, jotta sana Paskiaisista leviäisi. Kun Hitler kuulee tämän, hän kieltää sotilasta levittämästä sanaa.
Eli yhdestä tositapahtumasta kerrotaan kahdenlaista legendaa. Ensinnäkin on se mitä oikeasti tapahtui, toisekseen se mitä natsisotilas kertoo Hitlerille ja kolmanneksi se mitä Hitler käskee kertoa maailmalle.
Tarantino ei siis ole erityisen kiinnostunut toisen maailmansodan faktoista - vaan miten sitä on esitetty. Siksi Tarantino ottaakin pääaiheekseen propagandaelokuvan. Samalla Kunniattomat paskiaiset käsittelee toisen maailmansodan representaatioita elokuvahistoriassa. Tällä kertaa Tarantinon tapa kuorruttaa elokuvansa täyteen viittauksia toisiin elokuviin tulee merkitykselliseksi.
Hollantilainen Paul Verhoeven ohjasi muutama vuotta sitten elokuvan kotimaassaan, joka kertoi Alankomaiden vastarintaliikkeestä. Zwartboek muistuttaa osittain paljonkin Tarantinon elokuvaa, mutta temaattisesti Tarantino lainaa Verhoevenin aiemmasta sotaelokuvasta Starship Troopers.
Saumattomasti ylilyövää väkivaltaa, huumoria ja propagandaelokuvaa yhdistelevä Starship Troopers on yksi 90-luvun aliarvostetuimmista elokuvista. Kuten Paskiaiset, se sai Yhdysvalloissa kriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton ja sitä syytettiin fasismin ihannoinnista, vaikka Verhoevenin tarkoitus oli nimenomaan tehdä satiiri aiheesta.
Verhoeven ei missään vaiheessa elokuvaa eksplisiittisesti kritisoi siinä esitettyä militarismia ja fasismia, vaan jättää tulkinnan katsojalle. Tästä syystä Verhoevenia epäiltiin juuri sellaisen propagandan levittämisestä, mitä elokuva hienovaraisesti kritisoi. Starship Troopersin alkupuolella elokuvan väkivalta toimii viihteenä, mutta aivan elokuvan lopussa ylilyövyys on tarkoituksellisesti vaivaannuttavaa. Kun "johtajaötökkää" kidutetaan, se pistää miettimään naurun sijaan.
Monella tapaa Kunniattomat paskiaiset on Starship Troopersin sisarteos. Tosin Tarantino ei ole tehnyt satiiria. Itse asiassa elokuva on omalla tavallaan propagandaa. Se on kostofantasia, jossa natsit ovat karikatyyrisesti läpeensä pahoja.
Tässä vielä Tarantinon omin sanoin se mistä elokuvassa on kyse:
"One of the subjects that the movie is about is filmmaking under the Third Reich, which means it's about propaganda filmmaking. So I'm making a movie about propaganda filmmaking and this is a propaganda movie in a lot of ways. I'm even rewriting history to make a point. Making a propaganda movie about propaganda movies is a reverse joy."
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment