Steven Soderberghin The Girlfriend Experience on toistaiseksi Rakkautta & anarkiaa -festivaalin mielenkiintoisin elokuva, vaikkei se ehkä olekaan täysin onnistunut. Soderberghin tuotannosta se muistuttaa eniten esikoiselokuvaa Seksiä, valheita, ja videonauhaa (1989), missä James Spader näytteli sulkeutunutta päähenkilöä. The Girlfriend Experiencessä pornotähti Sasha Grey näyttelee tasokasta prostituoitua, jolla on paljon yhteistä Spaderin henkilöhahmon kanssa.
Spaderin Graham ja Greyn Chelsea eivät avaa tunteitaan kenellekään. Grahamiä kuitenkin kiinnostaa naisten seksuaaliset fantasiat ja tunnustukset, joita hän videoi kokoelmiinsa. Graham pitää etäisyyden haastattelemiinsa naisiin. Hän kokee tyydytystä vain katsomalla videoita yksin kotonaan.
Chelsea kirjoittaa päiväkirjaansa lakonisesti päivien tapahtumista ja siitä millaista seksiä hän harrasti kunkin asiakkaan kanssa. Hän esittää asiakkailleen aina jotain roolia eikä anna itsestään mitään. Kukaan heistä ei tunne oikeaa Chelsea tai koe aitoa parisuhdetta, mutta useimmat käyttäytyvät kuin näin olisi.
Chelsealla on kotona poikaystävä, mutta suhteen laatu ei vakuuta täysin. Asiaa alleviivaa se että Chelsea alkaa haaveilla kiinnostavasta asiakkaasta. Lopulta tuntuu siltä, että Chelsea käyttää ammattiaan täydellisen kumppanin etsimiseen. Samaa voisi epäillä myös elokuvan Seksiä, valheita ja videonauhaa Grahamista, mutta kumpikaan heistä ei tunnu myöntävän sitä itselleen.
Graham ja Chelsea elävät pinnallisissa suhteissa vastakkaiseen sukupuoleen. Molempia tuntuu myös vaivaavan sitoutuminen. Graham vaihtaa kaupunkiakin milloin huvittaa.
Seksiä, valheita ja videonauhaa käsitteli mm. uskottomuutta, hyväksikäyttöä ja itsepetosta. The Girlfriend Experience käsittelee näitä samoja aiheita, mutta mikä tekee siitä mielenkiintoisen on rinnastus nykyiseen Yhdysvalloista lähteneeseen lamaan. Kaikki elokuvan hahmot ovat itsekkäitä ja haluttomia luopumaan elintasostaan. Chelsean asiakkaat toistuvasti valittelevat talouden tilaa, mutta heillä on silti varaa Chelsean tarjoamiin palveluihin.
Tämän ohella Soderberghillä riittää aikaa kriitikoille piikittelyyn. Katusoittaja laulaa "everyone's a critic", jonka jälkeen lihava äijä vonkaa Chelsealta onnistuneesti ilmaista seksiä, palveluksena siitä että lupaa kirjoittaa nettiin positiivisen arvion Chelseasta. Mies kirjoittaa negatiivisen arvion.
Soderbergh on todennut, ettei enää edes lue elokuviensa kriitikkejä. Suututtaako häntä, että kriitikot pääsevät katsomaan ilmaiseksi hänen elokuviaan? Onko Soderbergh yhtä ahne kuin elokuvassa negatiivisessa valossa esiintyvät New Yorkin pörssihait? Vai onko tarkoitus vain nälviä nimenomaan netti"kriitikoita"? En tiedä, mutta koko episodi tuntuu hieman irralliselta etenkin, kun sitä alleviivataan katusoittajan kappaleella.
Toinen elokuvassa häiritsevä piirre on amatöörinäyttelijöiden käyttö. Paikoitellen Sasha Greyn suoritus tuntuu mainiolta, mutta kaikista sivuosien esittäjistä ei voi sanoa samaa. Amatöörinäyttelijät toimivat paljon paremmin Soderberghin aiemmassa kokeilussa Bubble.
Puutteista huolimatta The Girlfriend Experience jää mieleen ja herättää ajatuksia. Valheiden ja itsepetoksen teema oli esillä myös muissa festarien elokuvissa, kuten äärikonservatiivisista kaapissa elävistä homopoliitikoista kertovassa dokumentissa Outrage. Festarien paras elokuva Il Divo kertoi sekin valehtelevasta poliitikosta. Toivottavasti on aikaa kirjoittaa näistä myöhemmin lisää.
Thursday, September 24, 2009
Monday, September 14, 2009
Rakkautta ja anarkiaa 2009
Laajudeltaan ja toistuvasti myös laadultaan Suomen merkittävin elokuvafestivaali Rakkautta ja anarkiaa käynnistyy muutaman päivän päästä. Tarjolla on jälleen kerran kattava annos maailman parhaita elokuvia, jotka eivät saisi Suomessa näkyvyyttä missään muualla.
Jossain määrin R&A festivaalilla on nykyään valheellinen imago väkivaltaisiin elokuviin erikoistuvana festivaalina, vaikka todellisuudessa mukana on joka vuosi myös maailman festivaalien kehutuimmat taide-elokuvat.
Hirokazu Koreedan Nobody Knows oli R&A:n parhaimpia elokuvia vuonna 2005. Elokuvassa päähenkilöä esittänyt nuorukainen Yûya Yagira palkittiin ansaitusti Cannesissa parhaan näyttelijän palkinnolla.
Tänä vuonna R&A tarjoilee kaksi Koreedan uusinta elokuvaa Still Walking ja Air Doll. Still Walking nähtiin myös Sodankylän elokuvajuhlilla, mutta esitysajankohdat tuskin sopivat monenkaan aikatauluihin (toinen näytös oli samaan aikaan John Boormanin aamukeskustelun kanssa ja toinen sunnuntaina klo 17 jolloin suurin osa katsojista matkaa jo pois festivaaleilta).
Still Walking jatkaa Nobody Knowsin linjalla kertoen perhesuhteista. Elokuva on ollut iso arvostelumenestys ja Yhdysvalloissa sitä ovat kehuneet niin valtavirtaan keskittyneet kriitikot kuin New Yorkin pienlehtien taidepainotteiset kriitikotkin. En ole itse elokuvaa vielä nähnyt, mutten usko pettyväni.
Air Doll on elokuvista uudempi ja se on esitetty ainoastaan tämän vuoden Cannesin Un Certain Regard -sarjassa. Koska en ole sitäkään nähnyt kannattanee lukea muiden kirjoittamia arvioita elokuvasta, joita on koottu tähän blogiin.
Guy Maddinin pseudo-dokumenttielokuva My Winnipeg kertoo ohjaajan kotikaupungista käyttäen Maddinin faneille tuttuja tyylikeinoja. Maddinin parhaan elokuvan Brand Upon the Brain! (2006) jälkeen My Winnipeg tuntui hienoiselta pettymykseltä, mutta kenen tahansa surrealismiin tai mykkäelokuviin viehtyneen kannattaa viimeistään nyt tutustua Maddiniin.
Charlie Kaufmanin esikoisohjaus Synecdoche, New York julkaistiin suoraan dvd:lle Suomessa. Kaikissa naapurimaissa se sai normaalin teatterilevityksen, mutta jostain syystä ei täällä. Onneksi elokuva näytetään R&A-festivaaleilla, koska olen halunnut nähdä sen uudestaan jo kesäkuusta lähtien. Elokuva on pakattu täyteen yksityiskohtia ja ideoita, joten uskon sen vain paranevan uusintakatselussa.
Palkituissa lyhytelokuvissa Britannian työväenluokan naisia kuvanneen Andrea Arnoldin Fish Tank voitti tänä vuonna Cannesissa Juryn palkinnon. Traileri ei näytä yhtään hullummalta ja odotan elokuvan näkemistä toiveikkaana. Fish Tankissä yhtä keskeistä roolia näyttelee Espoo Cinéssä ja Sodankylässä esitetyn Hungerin päätähti Michael Fassbender.
Ohjelmistossa on jo mainittujen lisäksi kymmeniä kiinnostavia elokuvia, joista toivon mukaan ehdin kirjoittaa festarin edetessä lisää.
Jossain määrin R&A festivaalilla on nykyään valheellinen imago väkivaltaisiin elokuviin erikoistuvana festivaalina, vaikka todellisuudessa mukana on joka vuosi myös maailman festivaalien kehutuimmat taide-elokuvat.
Hirokazu Koreedan Nobody Knows oli R&A:n parhaimpia elokuvia vuonna 2005. Elokuvassa päähenkilöä esittänyt nuorukainen Yûya Yagira palkittiin ansaitusti Cannesissa parhaan näyttelijän palkinnolla.
Tänä vuonna R&A tarjoilee kaksi Koreedan uusinta elokuvaa Still Walking ja Air Doll. Still Walking nähtiin myös Sodankylän elokuvajuhlilla, mutta esitysajankohdat tuskin sopivat monenkaan aikatauluihin (toinen näytös oli samaan aikaan John Boormanin aamukeskustelun kanssa ja toinen sunnuntaina klo 17 jolloin suurin osa katsojista matkaa jo pois festivaaleilta).
Still Walking jatkaa Nobody Knowsin linjalla kertoen perhesuhteista. Elokuva on ollut iso arvostelumenestys ja Yhdysvalloissa sitä ovat kehuneet niin valtavirtaan keskittyneet kriitikot kuin New Yorkin pienlehtien taidepainotteiset kriitikotkin. En ole itse elokuvaa vielä nähnyt, mutten usko pettyväni.
Air Doll on elokuvista uudempi ja se on esitetty ainoastaan tämän vuoden Cannesin Un Certain Regard -sarjassa. Koska en ole sitäkään nähnyt kannattanee lukea muiden kirjoittamia arvioita elokuvasta, joita on koottu tähän blogiin.
Guy Maddinin pseudo-dokumenttielokuva My Winnipeg kertoo ohjaajan kotikaupungista käyttäen Maddinin faneille tuttuja tyylikeinoja. Maddinin parhaan elokuvan Brand Upon the Brain! (2006) jälkeen My Winnipeg tuntui hienoiselta pettymykseltä, mutta kenen tahansa surrealismiin tai mykkäelokuviin viehtyneen kannattaa viimeistään nyt tutustua Maddiniin.
Charlie Kaufmanin esikoisohjaus Synecdoche, New York julkaistiin suoraan dvd:lle Suomessa. Kaikissa naapurimaissa se sai normaalin teatterilevityksen, mutta jostain syystä ei täällä. Onneksi elokuva näytetään R&A-festivaaleilla, koska olen halunnut nähdä sen uudestaan jo kesäkuusta lähtien. Elokuva on pakattu täyteen yksityiskohtia ja ideoita, joten uskon sen vain paranevan uusintakatselussa.
Palkituissa lyhytelokuvissa Britannian työväenluokan naisia kuvanneen Andrea Arnoldin Fish Tank voitti tänä vuonna Cannesissa Juryn palkinnon. Traileri ei näytä yhtään hullummalta ja odotan elokuvan näkemistä toiveikkaana. Fish Tankissä yhtä keskeistä roolia näyttelee Espoo Cinéssä ja Sodankylässä esitetyn Hungerin päätähti Michael Fassbender.
Ohjelmistossa on jo mainittujen lisäksi kymmeniä kiinnostavia elokuvia, joista toivon mukaan ehdin kirjoittaa festarin edetessä lisää.
Saturday, August 8, 2009
Espoo Ciné juhlii kakskymppisiään
Perjantaina käynnistyvä Espoo Ciné juhlii tänä vuonna 20. festariaan. Ohjelmistoon on kekkerien kunniaksi saatu mukaan poikkeuksellisen nimekkäitä elokuvia.
Quentin Tarantinon Inglorious Basterds saa Suomen ensi-iltansa festareilla muutama viikko ennen laajempaa levitystä. Näytös on jo tosin loppuunvarattu.
Toistaiseksi vailla suomalaista levittäjää oleva Michael Haneken keväällä Cannesissa Kultaisella palmulla palkittu Das Wei on ohjelmiston hienoin kaappaus. Valitettavasti elokuva esitetään kauppakeskus Sellon elokuvateatterissa (digital cinema kopiolta).
Sodankylän elokuvajuhlilla esitetty Hunger on poimittu myös Espoo Cineen. Elokuva kertoo IRA-nälkälakkoilija Bobby Sandsistä ja kuuluisan Maze-vankilan oloista. Ohjaaja Steve McQueen on Turner-palkittu (video)taiteilija, joka tekee hienoa työtä ensimmäisessä elokuvassaan. Karu kuvaus vankilan oloista on realistinen ja pohdiskeleva. Mielenkiintoista on, että McQueen ei keskity pelkästään vankeihin, vaan antaa tilaa myös vanginvartijoiden kohtaloille.
Limits of Control on absurdin hauska, mutta äärimmäisen viileä elokuva, joka kertoo kielestä, vallasta tai sitten ei mistään.
Fabrice Du Welziltä nähtiin muutama vuosi sitten Espoossa Calvaire, joka oli ihan onnistunut esikoiskauhuelokuva.
Ken Loachin elokuva Looking for Eric - jossa jalkaplloilija Eric Cantona näyttelee itseään - on ainakin asetelmaltaan kiinnostava. Postimies saa neuvoja filosofiselta Cantonalta.
Vanhempia Espoossa nähtyjä elokuvia on koottu mukaan ohjelmistoon. Uusintakatselun arvoisia ovat ainakin Jane Campionin Piano, Michael Haneken Pianonopettaja ja Mike Leigh'n Salaisuuksia ja valheita.
Quentin Tarantinon Inglorious Basterds saa Suomen ensi-iltansa festareilla muutama viikko ennen laajempaa levitystä. Näytös on jo tosin loppuunvarattu.
Toistaiseksi vailla suomalaista levittäjää oleva Michael Haneken keväällä Cannesissa Kultaisella palmulla palkittu Das Wei on ohjelmiston hienoin kaappaus. Valitettavasti elokuva esitetään kauppakeskus Sellon elokuvateatterissa (digital cinema kopiolta).
Sodankylän elokuvajuhlilla esitetty Hunger on poimittu myös Espoo Cineen. Elokuva kertoo IRA-nälkälakkoilija Bobby Sandsistä ja kuuluisan Maze-vankilan oloista. Ohjaaja Steve McQueen on Turner-palkittu (video)taiteilija, joka tekee hienoa työtä ensimmäisessä elokuvassaan. Karu kuvaus vankilan oloista on realistinen ja pohdiskeleva. Mielenkiintoista on, että McQueen ei keskity pelkästään vankeihin, vaan antaa tilaa myös vanginvartijoiden kohtaloille.
Limits of Control on absurdin hauska, mutta äärimmäisen viileä elokuva, joka kertoo kielestä, vallasta tai sitten ei mistään.
Fabrice Du Welziltä nähtiin muutama vuosi sitten Espoossa Calvaire, joka oli ihan onnistunut esikoiskauhuelokuva.
Ken Loachin elokuva Looking for Eric - jossa jalkaplloilija Eric Cantona näyttelee itseään - on ainakin asetelmaltaan kiinnostava. Postimies saa neuvoja filosofiselta Cantonalta.
Vanhempia Espoossa nähtyjä elokuvia on koottu mukaan ohjelmistoon. Uusintakatselun arvoisia ovat ainakin Jane Campionin Piano, Michael Haneken Pianonopettaja ja Mike Leigh'n Salaisuuksia ja valheita.
Stay with me, I know how this sounds
Oscar-palkittu näyttelijä Nicolas Cage on viime vuosina tullut tunnetuksi lähinnä kalkkuna-arvoiltaan korkealaatuisista roolisuorituksista. Wicker Manin uusintafilmatisoinnista on tehty youtubeen suosittuja "parhaat palat" -koosteita, joiden absurdius vain korostuu ilman kontekstia.
Uusin Cagen tähdittämä elokuva on Suomessakin teattereissa pyörivä Tieto (Knowing). Elokuva on huuhaa tieteiselokuvaa pahimmillaan tai parhaimmillaan riippuen katsojan asenteesta. Elokuvan katsomisesta on kulunut jo useampi kuukausi, mutta en saa sitä pois mielestäni. Olen katsonut sen jälkeen kymmeniä elokuvia, mutta ajatukseni harhailevat yhä uudestaan Tiedon "hienoon" symboliikkaan.
Jos Kubrickin Avaruusseikkailu 2001 on uskonnollisia tai filosofisia ulottuvuuuksia sisältävän scifi-elokuvan merkkiteos, niin Tieto on samasta muotista väännetty iso kasa hykerryttävän omituista kuraa. Elokuvan traileri kertonee elokuvan idean parhaiten.
Tieto yhdistää katastrofielokuvan aineksia danbrownmaiseen koodinmurtamiseen. Mysteeri ei ota ratketakseen, kun Nicolas Cagen maailmaa häiritsee mystiset sadetakkimiehet, koodin epäloogisuudet, mustat pyöreät kivet ja symbolipari ƎƎ. Tästä kaikesta päädytään uskoa vahvistavaan traagiseen loppuun, jossa luomiskertomus, Noan arkki ja determinismi kohtaavat sulassa sovussa.
Aiemminkin synkkiä tieteis- ja fantasiaelokuvia ohjannut Alex Proyas lainailee tökerösti esikuviaan. Juonellisia ja temaattisia yhtäläisyyksiä Tiedossa on yhtäläisyyksiä Steven Spielbergin klassikkoon Kolmannen asteen yhteys ja elokuvan loppupuolella Beethovenin seitsemännen sinfonian soidessa tulee mieleen John Boormanin hämmentävä tieteiselokuva Zardoz. Spielberg ja Boorman eivät ottaneet aiheitaan liian vakavasti - ikävä kyllä samaa ei voi sanoa Proyasista. Ken ties Proyas on katsonut Zardozia ilmekään värähtämättä kuin universumin salat paljastavana draamana?
Elokuvan vakavuutta ilmentää hyvin Nicolas Cagen yksiulotteinen näytteleminen. Cage kulkee läpi elokuvan sama ilme kasvoillaan ilmaisten tunteita lähinnä apeasti äksyillen tai maanisesti huutaen. Ironisesti elokuvaan suhtautuvalle katsojalle tämä on toki parasta komiikkaa, mutta mikään ei viittaa siihen, että komiikka olisi tahallista.
Sen sijaan Werner Herzogin ohjaama pian Venetsiassa maailman ensi-iltansa saava Bad Lieutenant: Port of Call New Orleans voi olla ohjaajan mielestä jopa hauska. Maanisiin näyttelijöihin ja hahmoihin viehtynyt Herzog on huumorimiehiä (josta ehkä parhain esimerkki on mokumentti Incident at Loch Ness). Mutta jopa Herzogin projektiksi Bad Lieutenant: Port of Call New Orleans on omituinen.
Ensinnäkin elokuva perustuu löyhästi Abel Ferraran Bad Lieutenant -elokuvaan, jota Herzog ei ole sanojensa mukaan edes nähnyt. Toisekseen elokuvasta toistaiseksi esillä olleet pätkät näyttävät täysin uskomattomalta kohkaukselta. Traileria katsoessa menee sormi suuhun ajatellessa onko tämä edes todellista. Traileri ei näytä kovin viralliselta, mutta irralliset kohtaukset ovat niin huvittavia, että Wicker Man -remake kalpenee rinnalla.
Jään odottamaan toiveikkain mielin raportteja Venetsiasta. Ehkä tuloillaan on vielä Tietoakin omituisempi elokuva.
Uusin Cagen tähdittämä elokuva on Suomessakin teattereissa pyörivä Tieto (Knowing). Elokuva on huuhaa tieteiselokuvaa pahimmillaan tai parhaimmillaan riippuen katsojan asenteesta. Elokuvan katsomisesta on kulunut jo useampi kuukausi, mutta en saa sitä pois mielestäni. Olen katsonut sen jälkeen kymmeniä elokuvia, mutta ajatukseni harhailevat yhä uudestaan Tiedon "hienoon" symboliikkaan.
Jos Kubrickin Avaruusseikkailu 2001 on uskonnollisia tai filosofisia ulottuvuuuksia sisältävän scifi-elokuvan merkkiteos, niin Tieto on samasta muotista väännetty iso kasa hykerryttävän omituista kuraa. Elokuvan traileri kertonee elokuvan idean parhaiten.
Tieto yhdistää katastrofielokuvan aineksia danbrownmaiseen koodinmurtamiseen. Mysteeri ei ota ratketakseen, kun Nicolas Cagen maailmaa häiritsee mystiset sadetakkimiehet, koodin epäloogisuudet, mustat pyöreät kivet ja symbolipari ƎƎ. Tästä kaikesta päädytään uskoa vahvistavaan traagiseen loppuun, jossa luomiskertomus, Noan arkki ja determinismi kohtaavat sulassa sovussa.
Aiemminkin synkkiä tieteis- ja fantasiaelokuvia ohjannut Alex Proyas lainailee tökerösti esikuviaan. Juonellisia ja temaattisia yhtäläisyyksiä Tiedossa on yhtäläisyyksiä Steven Spielbergin klassikkoon Kolmannen asteen yhteys ja elokuvan loppupuolella Beethovenin seitsemännen sinfonian soidessa tulee mieleen John Boormanin hämmentävä tieteiselokuva Zardoz. Spielberg ja Boorman eivät ottaneet aiheitaan liian vakavasti - ikävä kyllä samaa ei voi sanoa Proyasista. Ken ties Proyas on katsonut Zardozia ilmekään värähtämättä kuin universumin salat paljastavana draamana?
Elokuvan vakavuutta ilmentää hyvin Nicolas Cagen yksiulotteinen näytteleminen. Cage kulkee läpi elokuvan sama ilme kasvoillaan ilmaisten tunteita lähinnä apeasti äksyillen tai maanisesti huutaen. Ironisesti elokuvaan suhtautuvalle katsojalle tämä on toki parasta komiikkaa, mutta mikään ei viittaa siihen, että komiikka olisi tahallista.
Sen sijaan Werner Herzogin ohjaama pian Venetsiassa maailman ensi-iltansa saava Bad Lieutenant: Port of Call New Orleans voi olla ohjaajan mielestä jopa hauska. Maanisiin näyttelijöihin ja hahmoihin viehtynyt Herzog on huumorimiehiä (josta ehkä parhain esimerkki on mokumentti Incident at Loch Ness). Mutta jopa Herzogin projektiksi Bad Lieutenant: Port of Call New Orleans on omituinen.
Ensinnäkin elokuva perustuu löyhästi Abel Ferraran Bad Lieutenant -elokuvaan, jota Herzog ei ole sanojensa mukaan edes nähnyt. Toisekseen elokuvasta toistaiseksi esillä olleet pätkät näyttävät täysin uskomattomalta kohkaukselta. Traileria katsoessa menee sormi suuhun ajatellessa onko tämä edes todellista. Traileri ei näytä kovin viralliselta, mutta irralliset kohtaukset ovat niin huvittavia, että Wicker Man -remake kalpenee rinnalla.
Jään odottamaan toiveikkain mielin raportteja Venetsiasta. Ehkä tuloillaan on vielä Tietoakin omituisempi elokuva.
Subscribe to:
Posts (Atom)